Mallina Mari Varonen

Mari oli täysin selvä valinta malliksi kalenteriin. Hänellä on tällä hetkellä tiettävästi suurin kansallispukukokoelma ja hän on intohimoisesti asioihin paneutuva rohkea persoona. Mari oli yksi niistä, joka oli ensimmäisen Rohkeasti Kansallispuvussa -kalenterin takana. Kysyttäessä malliksi, Marin hupsu vastaus oli, että hänhän on ollut jo kulutettu naama kansallispuvun osalta. Pah, sanoi Jorma-täti ja Mari suostui onneksi mukaan. Suurin osa kalenterissa näkyvistä puvuista on myös Marin kokoelmasta.

Kalenterikuva on kuvattu Jyväskylän Tantereella. Hämähäkki-Perttu toimi jälleen apuna ja saimme kuvaan kaksi miestä. Alkuperäinen kuvaidea Marilla oli järveen pulahtaminen puku päällä, mikä olisi ollut rohkea veto, mutta kylmyys esti tämän idean. Mietimme ja mietimme asiaa, kunnes päädyimme ajatusheiton kautta salille, mihin kansallispukua ei ihan heti liittäisi näkyväksi.

Mari Varonen

Innostuin kansallispuvuista vasta nelikymppisenä. Sattumoisin, käsityöharrastuksieni myötä ryhdyin keräilemään kansallispukuja. Opiskelin intohimoisesti aihealuetta, ryhdyin ompelemaan kansallispukuja ja niiden osia, osallistuin somessa kansallispukukeskusteluun, aloin julkaisemaan kansallispukusivustoa ja somesisältöjä, järjestämään tapahtumia ja vuokraamaan pukujani. Nyt, neljä vuotta keräilyharrastuksen alkamisesta kansallispuvut ovat isossa roolissa elämässäni. Kokoelmiini kuuluu yli 200 pukua ja vapaa-ajastani kuluu mittava osa aiheen ympärillä.

Sairastuin parikymppisenä vakavasti ja kroonisesti. Ensimmäisistä vuosista selvittyäni tajusin, että unelmat tulee toteuttaa heti eikä kohta. Muutuin rohkeammaksi, kun kuolema vaani takavasemmalla. Tuntui, että minulla ei ole kauheasti menetettävää. Halusin haastaa itseäni. Kehitin ammattitaitoani, aloin opettaa ja pitää asiantuntijana esityksiä isoissa konferensseissa. Ostin hevosen ja sitten kilpahevosia, opettelin ratsastamaan paremmin ja ryhdyin kilpailemaan. Opiskelin burleskia, loin burleskihahmoni  ja kiipesin estradeille. Ja paljon muuta. Ennen kuin ratsastan kilparadalle tai esiinnyn isoilla lavoilla, minua jännittää, mutta onnistuneen suorituksen jälkeen olo on mahtava. Rohkeista teoista saa parhaimmat kicksit. 

Olen tehnyt rohkeita asioita, jotka herättävät tunteita. Haluan haastaa toiminnallani myös kanssaeläjiä miettimään omaa suhtautumistaan, esimerkiksi kansallispukuihin tai ilmastonmuutokseen. Some-aikakaudella palautteen antaminen on helppoa ja kynnys matala. Olen saanut huikean hienoa ja kannustavaa, mutta myös hyvin alentavaa ja vihamielistä palautetta. Erikoista on, että juuri kansallispukujutut ovat kirvoittaneet kaikkein voimakkainta kritiikkiä. Olen opetellut käsittelemään palautteita niin, etten enää pahoita mieltäni niiden vuoksi. Positiivista palautteista otan kaiken ilon irti.

Marilla päällä Porvoon kansallispuku. Kuva Mika Laitinen.

Omassa kuvassani olen kuntosalilla kansallispuvussa bodattujen miesvartaloiden lähellä. Kalenterikuvassa yhdistyy barokkiajan muotokuvausasetelma hyvin moderniin ja maskuliiniseen ympäristöön. Istun syvällä miehen sylissä ja sivelen toisen miehen hikistä käsivartta. Kuvassa on eroottista latausta. Pidän kuvasta paljon, koska taidehistorioitsijana näen siinä yhtäläisyyksiä klassiseen kuvataiteeseen mutta samalla uutta. 

Kuvassa päälläni on suomenruotsalainen Koivulahden puku. Ostin puvun materiaalipakettina. Materiaalit oli hankittu 80-90-luvulla, hame- ja essukangas ovat itsekudottuja. Ompelin koko puvun viime keväänä kasaan. Kvevlax eli Koivulahti on toinen kokonaan itse valmistamani kansallispuku. Voit lukea puvusta lisää sivuiltani.

Kuvauksissa kokeiltiin myös nostoja ja tässä Maria ollaan viemässä yläilmoihin. Akrobaattiset suoritukset jäivät kalenterista pois, mutta Mari intoutui hihkuen, että tällaista pitää tehdä joskus uusiksi.

Jorma-täti

Olen kirjoittanut jo Mitä, miksi? -osioon oman alkuinnostukseni kansallispuvun pariin johon Mari ja hänen työnsä on ollut iso sysäys. Marin ennakkoluuloton ja antaumuksellinen tapa uppoutua asiaan kuin asiaan on erityisen ihailtavaa. Niinkuin Mari itse kirjoitti, on kuoleman vaaniminen takavasemmalla antanut rohkeutta elää haluamallaan tavalla ja toteuttaa unelmiaan.

Tähän väliin on ehkä pakko avata omaa ajatustani kuoleman läsnäolosta ja sen tabusta. Itse olen lapsesta asti ollut kiinnostunut kuolemasta, äitini jo hieman huolestui kun toin takapihallemme auton yliajaman, kuolleen oravan ja kuvasin sitä. Maalasin tästä öljyvärimaalauksen jonka nimesin humoristiseen tapaan: taku teki tikulla harakirin. Myöhemmin äitini tajusi, ettei päässäni välttämättä ole niinkään vikaa, vaan taiteeni on myös väylä käsitellä asioita mustan huumorin kautta. Kuolema on ollut aina ajatuksissani juurikin vasemmalla kulkeva ystävä, jonka kanssa voi pilailla ja kujeilla ja joka tahtoessaan voi tehdä sen viimeisen kosketuksen. Ei sitä kukaan voi juosta pakoon eikä sitä tarvitsisi pelätä. Olen monesti huomannut juttelevani ”väärin” tai väärässä paikassa kuolemasta, asia on todella iso tabu. Mutta olisiko silti syytä ymmärtää, että ainoa asia, mikä on elämässä on varmaa, on kuolema. Ajattelen, että vasta kuoleman kanssa ystävystyessä voi elää täyttä elämää. Rohkeasti omannäköistä ja elämisen arvoista elämää.